Tämä prosessi on antanut minulle lahjaksi kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn kiinnostavan henkilön. Pikku prinssi oli minulle aiemmin tuttu, mutta kirjailijasta en tiennyt lähes mitään. Nyt onnekseni tiedän. Hänen kiehtova tarinansa on myös toiminut insipiraationa tätä näytelmäsovitusta tehdessä.

Antoine de Saint-Exupéryn elämä näyttää olleen täynnä yllättäviä käänteitä, seikkailuja, pelottomuutta ja suuria tunteita. Minusta vaikuttaa, että hänen taiteensa oli hyvin läheisessä suhteessa hänen omaan elämäänsä ja omiin kokemuksiinsa. Tämä antaa hänen teoksilleen erityisen laadun ja arvon. Niistä näkyy läpi ihminen kaikessa moninaisuudessaan. Antoine de Saint-Exupéry oli humanisti, joka uskoi siihen, että parasta meissä kaikissa on oma sisäinen lapsemme, jota kannattaa vaalia ja suojella. Minulle hän oli malliesimerkki siitä, kuinka kurottaa kohti tähtiä, unelmia, pelottomasti.

Pikku prinssi -teokseen voi myös lukea paljon kirjailijaa itseään, hänen lapsuuden maisemiaan. Minulle teoksen taustalla häämöttää tarunhohtoinen Château de Saint-Maurice-de-Rémensin linna ja siellä Antoinen perheensä kanssa lapsena viettämät kesät. Erityisesti minulle on jäänyt mieleen, kuinka Antoine kuvailee lapsuuden sairasvuodetta paratiisina. Siellä sai maata rauhassa ilman häiriöitä, kun äiti luki tarinoita toipilaalle. Antoinelle niin rakkaan äidin ääni toi lohdutusta, mielikuvitus vei kaukaisiin paikkoihin, rajattomiin seikkailuihin.

Olen ottanut esityksen keskeiseksi aiheeksi yksinäisyyden. Kuten kollegani Seppo Parkkinen osuvasti totesi, lentäminen tuon ajan lentokoneella on ollut yksinäistä tavalla, jota on jopa vaikea kuvitella. Lähin omakohtainen kokemukseni tällaisesta kosmisesta yksinäisyydestä voisi olla se, kun ajoin 19-vuotiaana yksin autolla halki Yhdysvaltojen. Ystäväni olivat lentäneet New Yorkista kotiin, ja minun piti palauttaa auto takaisin lähtöruutuun Los Angelesiin. Kännyköitä ei tietenkään vielä ollut, vaan piti lukea karttaa. Muistan ajaneeni keskellä Iowan maaseutua, tuulessa aaltoilevien maissipeltojen keskellä. Oli niin kaunista. Tajusin yhtäkkiä – kukaan ei tiennyt, missä olin sillä hetkellä! Olin täysin yksin tässä peltilaatikossa, keskellä Amerikkaa, auton ikkunasta avautuvaa maisemaa… 

Nyt ajattelen, että tuohon huumaavaan yksinäisyyden tunteeseen sisältyi myös kaipuuta omia rakkaita kohtaan, vimmaista halua jakaa kokemus jonkun kanssa. Ehkä siitä kaikissa seikkailuissa lopulta on kysymys, paluusta kotiin.

Janne Pellinen (s. 1975) on helsinkiläinen freelance-ohjaaja. Valmistuttuaan teatteriohjaajaksi Teatterikorkeakoulusta 2016 hän on toiminut laaja-alaisesti suomen- ja ruotsinkielisellä esittävän taiteen kentällä. Janne toimii vakituisena ohjauksen tuntiopettajana Teatterikorkeakoulussa.