Tämän näytelmän ensimmäinen versio oli lyhytnäytelmä, jonka kirjoitin  Teatterikorkeakoulun viimeisten kurssieni aikana. Kirjoittamisen aluksi saimme inspiraatiomateriaaliksi erilaisia kuvia. Valitsin kuvan vanhasta sohvasta ja siihen kuuluvasta kirjotusta tyynystä, joka muistutti minua isoäitini sohvasta. Isoäitini asui Larsmossa, kunnassa, joka on lähellä kotikaupunkiani Pietarsaarta. Sohvasta mieleeni tuli muitakin yksityiskohtia isoäitini talosta, ja aloin pohtia, millainen tarina voisi sijoittua tähän pieneen keltaiseen taloon.

Lyhytnäytelmä, jonka tuolloin kirjoitin, kertoi kahdesta aikuisesta sisaruksesta, siskosta ja veljestä, jotka tapasivat vuosien jälkeen lapsuudenkodissaan käydäkseen läpi äitinsä hautajaisjärjestelyjä. Ihmisen kuollessa, omaisille lankeaa monia käytännön asioita hoidettavaksi,  ja osana surutyötä on huolehtia näistä asioista. Lyhytnäytelmässä sisarukset huomaavat, ettei heillä ole mitään puhuttavaa, koska äiti on jo järjestänyt kaikki käytännön asiat kuolemansa varalta: talo on tyhjennetty hänen tavaroistaan, ja hän on antanut tarkat ohjeet hautajaistensa järjestämisestä.

Muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin osallistunut tuolle kurssille, kouluni ja teatterit suljettiin koronapandemian vuoksi. Valmistuin samana keväänä, mutta teatterit pysyivät suljettuina, ja sovitut projektit keskeytettiin. Kun koronapandemia oli tullut osaksi arkea, aloin miettiä, mitä voisin tehdä jatkaakseni työskentelyä. Aloin työstää eteenpäin sitä, minkä olin aloittanut opintojeni aikana. Tunsin löytäneeni jotain kiinnostavaa ensimmäisessä kirjoitusprosessissani: dialogin kirjoittamisen ihmisten välille, jotka eivät halua tai osaa puhua toisilleen. Kirjoitin uuden kohtauksen, lisäsin hahmon, kirjoitin taas uuden kohtauksen ja jatkoin näin. Vähitellen teatterit avattiin uudelleen, ja aloitin muita projekteja. Kirjoitin näytelmää muutaman vuoden ajan, joskus siksi, että sain idean seuraavasta tapahtumasta, toisinaan siksi, ettei minulla ollut muuta työtä. Vähitellen näytelmä alkoi hahmottua, ja kun sain Svenska Kulturfondenin apurahan, pystyin työstämään käsikirjoitusta pidemmän aikaa ja saattamaan sen valmiiksi. Haluan kiittää kollegoitani, jotka ovat lukeneet käsikirjoitukseni, antaneet palautetta ja kannustaneet minua saattamaan sen loppuun.

Pitkän kirjoitusprosessin aikana olen löytänyt erilaisia teemoja ja ideoita, joita olen pyrkinyt tuomaan näytelmään: pieneen keltaiseen taloon ja neljän siellä olevan henkilön välisiin suhteisiin. Jotkin teemoista liittyvät yhteiskunnassa näkyviin virtauksiin ja trendeihin, toiset taas ehkä henkilökohtaisempiin havaintoihin ja kokemuksiin. Olen pyrkinyt näkemään tilanteen useammasta näkökulmasta, enkä vain yhden henkilön silmin. Ikään kuin voisi kulkea tuon pienen keltaisen talon ohi Larsmossa tai jollain muulla pienellä paikkakunnalla Suomessa, avata yhden seinän ja kurkistaa sisälle ihmisten elämään.

Paikkoja, ihmisiä, asioita

On olemassa hetkiä, jotka muistan hyvin selvästi. Ihmisiä, paikkoja, asioita. Ne muodostavat polun minuuteen, siihen, kuka minä olen. Koen, että sellaisina hetkinä  henkilö, joka olen, yhdistyy henkilöön, joka olen joskus ollut. Yhdessä ne luovat mosaiikkimaisen kudelman kokemuksista ja elämyksistä, jotka taas muodostavat perustan ajatukselle siitä, millainen huominen voisi olla.

Meillä kaikilla on jotain, mikä jää jäljelle. Olipa kyseessä pellonreunalla sijaitseva talo tai laatikko täynnä vanhoja tavaroita. Yhteinen muisti koostuu yksittäisistä henkilökohtaisista kokemuksista ja hetkistä. Ehkä etsimme niistä välillä turvaa? Muistot elävät meissä ja me elämme muistojemme kautta. Samaan aikaan kun yhteisöllisyys antaa meille kaipaamaamme turvaa, haluamme silti säilyttää oikeuden ratkaista jokaisen kysymyksen täysin yksilöllisesti.

Per Ehrström tekee upeassa tekstissään näkyväksi miten, jopa silloin kun meillä on samat vanhemmat ja lapsuudenkoti, voimme kokea ja käsittää elämän niin eri tavoin.

Riippumatta siitä, kuinka erilaisia olemme ja kuinka erilaisia kokemuksemme ovat, tärkeimmät kysymykset ovat meille kaikille yhteisiä.

Minulla on kunnia ja etuoikeus ohjaajana toivottaa teidät tervetulleiksi teokseen Det som blir kvar (suom. Mikä jäljelle jää).

Koska oma lapsuudenkotini on talo pellon laidalla eräässä suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa, voin helposti samaistua näytelmämme kotiin, siihen, joka jää jäljelle. Vaikka minun peltoni paikalle rakennettiin uuden sukupolven taloja, pelto on silti siellä. Minä näen pellon, en taloja.

Näytelmämme koti löytyy talosta, joka rakennettiin 60-luvun lopulla, kun äiti ja isä rakensivat pesäänsä. Ensimmäisinä vuosikymmeninä taloa sisustettiin, ja sen jälkeen vähitellen remontoitiin – keittiötä ja kylpyhuonetta. Viimeksi olohuone remontoitiin Mikaelan ylioppilasjuhlia varten. Aika on jättänyt jälkensä taloon.

Äiti Alice halusi asua kotona niin kauan kuin mahdollista. Hän halusi nähdä kauniin avoimen peltonsa ja horisontin suuresta ikkunasta. Ikkuna hengitti äidin kanssa samaan tahtiin hänen viimeiseen henkäykseen asti.

Miltä näyttää ja kuulostaa pieni 60-luvun talo maaseudulla? Mitä ääniä kuuluu ikkunan läpi, mitä kun seisoo patiolla? Miltä siellä näyttää? Miten valo lankeaa sisään taloon, joka on rakennettu matalalle sokkelille? Talossa, jonka tekninen käyttöikä on jo päättynyt ja jonka välikatossa hiiret juoksevat. Kodinkoneet toimivat, vaikkakin kovaäänisesti. Vintillä on lisää kahvinkeittimiä, käytöstä jo poistettuja. Ne odottavat joko suurempia juhlia tai omia hautajaisiaan. Pelto on vuokrattu pienellä summalla, vuokraaja ajelee traktorilla vakoja, äestää, pui ja kääntää.

Ikkunan toisella puolella ajat vaihtuvat, toisella ne ovat pysähtyneet. Talo odottaa jotain, joka siirtäisi sen puoli vuosisataa ajassa takaisin. Talo on nähnyt paljon. Syntymiä, kasvamista ja kuolemaa; elämisen kirjoa. Päivät vaihtuvat kuukausiksi ja vuosiksi, aamu-, päivä ja iltakahviksi. Aurinko kiertää idästä länteen niin varmasti, ettei siihen huomiota kiinnittää jaksa. 

Tässä talossa sisarukset tapaavat toisensa äitinsä kuoleman jälkeen. Kodissa, joka on jokaiselle sama ja jokaiselle oma. Kodinäänet ja ulkoa sisään lankeava valo eivät ole kuulijasta tai näkijästä kiinni. Muistot ovat. Tämä koti voisi olla Sinun lapsuudenkoti. Voit kuvitella tuoksumuistot, ne vahvimmat muistot meissä, kokonaisuuteen mukaan. Miltä täällä Sinun lapsuudenkodissa tuoksui? Tunkkaiselta, mäntyiseltä, homeiselta vai pullantuoksuiselta?  

Talo vanhenee, sen asukkaat muuttuvat. Mitä jää jäljelle? Ainakin luonto ja sen valo. Se mitä on ikkunan toisella puolella.

Jatketaan elämistä. 

Minulle on ollut erityisen tärkeää juuri tässä tuotannossa, että hahmot ovat nykypäivän ihmisiä – henkilöitä, jotka voisit kohdata kadulla ajattelematta, että he kuuluvat teatterin näyttämölle. Elämänvalintamme, asuinpaikkamme tai työpaikkamme voivat ehkä vaikuttaa tyyliimme ja ulkonäköömme. Tämä on ollut lähtökohtani, kuitenkaan korostamatta sitä liikaa.